13.2.1995

Kanne Kajaanin kihlakunnanoikeudessa

A kertoi valtiota, edustajanaan tielaitoksen keskushallinto, vastaan ajamassaan kanteessa ja sitä kehittäessään, että hän oli 6.8.1984 alkaen ollut tielaitoksen palveluksessa pakettiautonkuljettajana Vuolijoella. Työ oli käsittänyt huoltoajoja ja mittaustehtäviä mittausryhmässä sekä tavaran ja henkilöiden kuljetusta.

Ensimmäinen työsopimus oli tehty ajalle 6. - 24.8.1984. Tämän jälkeen työtehtävät olivat jatkuneet keskeytyksettä, mutta tielaitos oli edellyttänyt toistuvien määräaikaisten työsopimusten tekemistä. Sopimusten kesto oli ollut vajaasta kuukaudesta yli neljään kuukauteen. Tielaitos oli maaliskuun lopussa 1989 päättänyt hänen työsuhteensa määräaikaisuuden perusteella. Työsuhde oli tuolloin kestänyt 4 vuotta 7 kuukautta 26 päivää. Työsuhde oli tosiasiallisesti ollut toistaiseksi voimassa oleva ja se olisi voitu työsopimuslain 37 a §:n nojalla päättää vain sellaisilla taloudellisilla ja tuotannollisilla perusteilla, jotka olisivat johtuneet muusta syystä kuin työn tilapäisestä vähentymisestä. Tällaisia perusteita ei kuitenkaan ollut ollut. Työnantajalla olisi ollut työsopimuslain 30 §:n 1 momentin mukainen lomauttamisoikeus, mutta työnantaja ei ollut tätä oikeuttaan käyttänyt.

Työ oli jatkunut 2.5.1989 alkaen. Työsuhdetta oli edelleenkin toistuvasti jatkettu lyhyillä määräaikaisilla sopimuksilla. Tielaitos oli lopullisesti päättänyt työsuhteen niin, että viimeinen työpäivä oli ollut 21.10.1991. Päättämisen syyksi oli ilmoitettu työn loppuminen, mikä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Tielaitos oli edelleenkin palkannut työntekijöitä työtehtäviin, joista hän olisi ammattitaidollaan ja kokemuksellaan suoriutunut hyvin. Toinen työjakso oli kestänyt 2 vuotta 5 kuukautta 19 päivää. Hänen työsuhteensa oli siten kestänyt yhteensä 7 vuotta 2 kuukautta 15 päivää.

A katsoi, että hänen työsopimustaan oli kokonaisuudessaan pidettävä toistaiseksi voimassa olevana.

Tämän vuoksi A vaati, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle irtisanomisajan palkkana 23 163,93 markkaa ja korvauksena perusteettomasta irtisanomisesta 24 kuukauden palkkaa vastaavat 185 311,44 markkaa korkoineen.

Vastaus

Valtio edustajanaan tielaitoksen keskushallinto kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Tielaitoksessa oli tehtävien luonteen sekä työllisyyslain ja -asetuksen asettamien velvoitteiden johdosta poikkeuksellisen paljon määräaikaisia työsopimuksia. Työntekijöitä oli määräaikaisissa työsuhteissa lähes 1 500 ja heistä noin 500 työntekijän työsuhde oli kestänyt yli 5 vuotta, osan jopa yli 10 vuotta. Tienrakennusalalla tällaiset määräaikaiset sopimukset olivat työn erityisluonteen johdosta yleisesti hyväksyttyjä ja käytettyjä. Alan työehtosopimuksen neuvottelupöytäkirjan mukaan määräaikaisia työsopimuksia voitiin käyttää erityisesti rakennustoimialalla ja tehostetussa kunnossapidossa. Tielaitoksen rakennushankkeet olivat kertaluontoisia ja lyhytaikaisia. Niillä oli myös oma rahoitus, joka loppui hankkeen päättyessä. Kainuun tiepiirissä oli noudatettu tie- ja vesirakennushallituksen 20.8.1984 antamia ohjeita määräaikaisten työsopimusten käytöstä. Valtioneuvoston 20.1.1989 tekemä periaatepäätös toimenpiteistä julkisten menojen kasvun hidastamiseksi ja kansantalouden tasapainoisen kehityksen turvaamiseksi edellytti tielaitoksen henkilöstön vähentämistä vuosina 1989 -1991 yhteensä 440 henkilöllä, minkä vuoksi tielaitoksen tuli pidättäytyä toistaiseksi voimassa olevien työsopimusten tekemisestä.

Kihlakunnanoikeuden päätös 8.6.1993

Kihlakunnanoikeus lausui selvitetyksi, että A oli toiminut työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa tielaitoksen palveluksessa Vaalan tiemestaripiirissä Vuolijoen tukikohdan alueella 6.8.1984 alkaen pakettiauton kuljettajana siten, että hänen kanssaan oli solmittu yli 40 lyhytkestoista määräaikaista työsopimusta. Työsuhde oli kestänyt yhtäjaksoisesti ensin 6.8.1984 - 31.3.1989 ja sitten 2.5.1989 - 21.10.1991. Työsuhteiden yhteinen kesto oli näin ollut 7 vuotta 2 kuukautta 15 päivää. Työsopimukset oli solmittu tiettyjen rakennustyömaiden ja eri hankkeiden keston ajaksi. Viimeisin 21.10.1991, oikeastaan 4.9.1991, solmittu työsopimus oli tehty määrätyn työn, nimittäin liikennemerkkien pystytystyön, päättymiseen saakka voimassa olevaksi. Edellä mainittujen työmaiden ja hankkeiden rahoitus oli ollut järjestettynä kutakin hanketta varten työllisyysvaroista ja työntekijät oli otettu hankkeelle työvoimaviranomaisten kautta. Työnantaja oli vielä 26.11.1991 tarjonnut A:lle vastaavaa työtä työvoimatoimiston kautta 31.12.1991 saakka määräaikaisella työsopimuksella. A oli kuitenkin kieltäytynyt ottamasta työtä vastaan. Jutussa oli myös näytetty, että tällaisissa tienrakennustöissä oli vakiintunut käytäntö, jonka mukaan työntekijöiden kanssa solmittiin säännönmukaisesti määräaikainen työsopimus tietyn rakennushankkeen keston tai määrätyn työn suorittamisen ajaksi. Käytännöksi oli muodostunut myös se, että saman henkilön kanssa solmittiin määräaikaisia työsopimuksia useiden vuosienkin ajan toistuvasti peräkkäin. Myös alan yleiseksi katsottavassa, tielaitoksen ja Valtion ammattiliitto VAL r.y:n välisessä valtakunnallisessa työehtosopimuksessa oli sovittu, että erityisesti rakennustoimialalla voitiin käyttää määräaikaisia työsopimuksia. Samoin tielaitoksen vastauksessa mainitussa tie- ja vesirakennushallituksen ohjeessa oli edellytetty, että tällaisissa töissä työsopimukset tuli tehdä määräajaksi ja enintään siksi ajaksi, joksi hankkeelle oli hyväksytty rahoitus.

Työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa säädettiin, että määräaikainen työsopimus voitiin tehdä, jos työn luonne, sijaisuus, harjoittelu tai muu näihin rinnastettava määräaikaista työsopimusta edellyttävä seikka oli siihen syynä taikka jos työnantajalla oli muu yrityksen toimintaan tai suoritettavaan työhön liittyvä perusteltu syy määräaikaisen työsopimuksen solmimiseen. Jos määräaikainen työsopimus oli tehty muutoin kuin edellä mainituissa tapauksissa tai jos määräaikaisia työsopimuksia oli ilman pätevää syytä toistuvasti solmittu peräkkäin, pidettiin sopimusta toistaiseksi voimassa olevana.

Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa oli katsottu, että viimemainittu lainkohta oli pakottavaa oikeutta ja ettei siitä saatu poiketa työntekijän haitaksi edes työehtosopimuksella.

Niin sanottujen budjettisidonnaisten työnantajien oikeutta tehdä määräaikainen työsopimus oli oikeustieteessä arvioitu sen perusteella, oliko työnantaja ollut tosiasiallisesti kykenevä jatkamaan työsuhdetta. Jos työnantaja voi jatkaa työsuhdetta, työsuhdetta oli pidetty toistaiseksi voimassa olevana. Kuitenkin oli katsottu, että palkkaukseen tarvittavien varojen epävarmuus voi olla peruste solmia seuraaviakin työsopimuksia määräaikaisina.

Työsopimuslain 2 §:n 2 momentin sanamuodosta tai sitä koskevasta lainvalmisteluaineistosta ei ollut saatavissa selvää vastausta kysymykseen alan vakiintuneen käytännön merkityksestä määräaikaisen työsopimuksen solmimiseen. Valmistelutöissä rakennusala mainittiin esimerkkinä alasta, jolla määräaikaisen työsopimuksen solmiminen tuli kysymykseen. Eräässä oikeustieteellisessä kirjallisuudessa esitetyssä kannanotossa oli katsottu, että esimerkiksi rakennustyön luonne sinänsä ei voinut olla peruste määräaikaisten työsopimusten tekemiseen, jos työnantajalla oli tarjolla työtä jatkuvasti tai vain lyhyin keskeytyksin. Oli katsottu, että alan vakiintunut käytäntö voi muodostaa todistelussa huomioon otettavan kriteerin, joka saattoi poikkeuksellisesti kääntää todistustaakan työnantajalta työntekijälle. Myös Korkeimman oikeuden ratkaisuselosteesta 1988:9 ilmenevistä hovioikeuden tuomion perusteluista kävi ilmi, että työntekijän tulisi näyttää syyt, joiden johdosta hänen kohdallaan tulisi poiketa alalla yleisesti noudatettavasta käytännöstä.

Edellä olevan johdosta kihlakunnanoikeus, ottaen huomioon A:n työn luonteen ja hänen palkkaukseensa tarvittujen varojen epävarmuuden sekä kyseisellä alalla vallinneen edellä kerrotun käytännön, josta poikkeamiseen omalta kohdaltaan A ei ollut esittänyt syitä, katsoi, että työnantajalla oli ollut perusteltu syy kyseisten määräaikaisten työsopimusten solmimiseen ja myös pätevä syy solmia määräaikaiset työsopimukset toistuvasti peräkkäin.

Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 30.12.1993

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä.

Perustelut

Määräaikainen työsopimus voidaan työsopimuslain 2 §:n 2 momentin mukaan tehdä muun muassa, jos työn luonne on siihen syynä tai jos työnantajalla on muu yrityksen toimintaan tai suoritettavaan työhön liittyvä, perusteltu syy määräaikaisen työsopimuksen solmimiseen. Sopimusta pidetään toistaiseksi voimassa olevana työsopimuksena, jos määräaikaisia työsopimuksia on ilman pätevää syytä toistuvasti solmittu peräkkäin.

Lainvalmistelutöiden mukaan työsopimuslain 2 §:n 2 momentin säännöksellä on pyritty estämään työntekijän työsuhdeturvan kiertäminen työsopimuksen kestoajan valinnan avulla. Toisaalta säännöksellä ei ole pyritty rajoittamaan työsopimussuhteen osapuolten oikeutta käyttää määräaikaista työsopimusta, jos käytännön työelämän tarpeet sitä edellyttävät.

A on työskennellyt pakettiauton kuljettajana tielaitoksen palveluksessa. Tielaitos on tehnyt hänen kanssaan ajalle 6.8.1984 - 31.3.1989 yhteensä 34 ja ajalle 2.5.1989 - 21.10.1991 yhteensä 16 peräkkäistä määräaikaista työsopimusta. Yhteensä 7 vuoden 2 kuukauden 15 päivän pituiselle ajanjaksolle on siis tehty 50 määräaikaista työsopimusta.

Tielaitoksen tienrakennustyöt ovat enimmäkseen kertaluonteisia, tiettyihin hankkeisiin kohdistuvia ja siitä johtuen määräaikaisia. Tästä huolimatta työsuhteet silloin, kun ne eivät ole olleet jatkuvia, eivät yleensä ole olleet projektikohtaisia vaan aikaan sidottuja. Tätä on selitetty useiden hankkeiden lyhytaikaisuudella. Tielaitoksen palveluksessa onkin ollut huomattava määrä työntekijöitä peräkkäisten, määräaikaan sidottujen työsopimusten varassa.

Jutussa on esitetty ristiriitaista selvitystä siitä, onko nimenomaan A:n tekemä työ edellyttänyt määräaikaisten työsopimusten tekemistä. A:n lähes peräkkäisten määräaikaisten työsopimusten lukumäärä on kuitenkin ollut erittäin suuri ja niistä yhteensä on muodostunut varsin pitkä aika. Korkein oikeus katsoo, että tielaitoksella ei edes työn luonne huomioon ottaen ole ollut työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa edellytettyä pätevää syytä solmia A:n kanssa 50 lähes peräkkäistä määräaikaista työsopimusta. Sopimukset ovat siten muodostuneet toistaiseksi voimassa olevaksi työsopimukseksi.

Tielaitos ei ole jutussa esittänyt, että sillä olisi ollut laillinen peruste irtisanoa A:n työsopimus, mikäli se katsottaisiin toistaiseksi voimassa olevaksi. A:n työsopimuksen ilman irtisanomisaikaa ja laillista irtisanomisperustetta päättänyt tielaitos on velvollinen suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkan ja korvauksen perusteettomasta irtisanomisesta. Asianosaiset ovat olleet yksimielisiä irtisanomisajan palkan ja vahingonkorvauksen määristä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että valtio edustajanaan tielaitos velvoitetaan suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkana 11 667 markkaa ja vahingonkorvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 17 500 markkaa, molemmat 16 prosentin korkoineen 24.11.1992 lukien. Muilta osilta hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.